Puheenvuoro eläkeläisten ja muiden kuin kirkon työssä olevien pappien kokouksessa 27.9. 2023
Kristinusko ei ole yksi tapa vaalia ihmisten henkistä hyvinvointia eikä meidän tehtävämme ole, jos mietimme omia juuriamme, tarjota sitä. Kysymys on koko ajan pelastuksesta.
Se kristinoppi, jota itse rippikoulussa kohta kuusikymmentä viisi vuotta sitten omassani opettelin, lausui näin: Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.
Joku nykykuulija voisi kyynisesti vastata: Minulle se on ainakin ollut omistusasunnon hankinta.
Tuolloin ulkoa oppimani lausuman kolme viimeistä sanaa voisivat nyt saada vaikka seuraavanlaisen muotoilun: Se on koko olemassaoloni kannalta ehdottomasti tärkein, eli eksistentiaalisesti tärkein asia.
Kysymys on siis pelastuksesta. Kristillisen kirkon on kannettava pelastuksen sanomaa eksistentiaalisena, koko olemassaoloa koskevana todellisuutena. Se on sanoman koskettavuuden avain. Olen sitä miettiessäni usein palannut erääseen päiväkirjamuistiinpanoon vuodelta 1944 – ei siis tietenkään omaani.
Mikään hätähuuto ei voi olla suurempi kuin yksityisen ihmisen hätähuuto.
Tai, mikään hätä ei voi olla suurempi kuin hätä, jossa yksityinen ihminen voi olla.
Ihminen voi siis olla loputtomassa hädässä ja tarvita näin loputonta apua.
Kristinusko on vain sille, joka tarvitsee loputonta apua, siis vain sille, joka tuntee loputonta hätää.
Koko maapallo ei voi olla suuremmassa hädässä kuin yksi sielu.
Tarkoitan: kristinusko on pakopaikka tässä suurimmassa hädässä.
Kenen on sallittu avata sydämensä tässä hädässä, sen sijaan, että sulkisi sen, hän vastaanottaa avun sydämensä.
Se, joka avaa sydämensä katuvassa tunnustuksessa Jumalaan, avaa sen myös muille. Näin hän menettää arvonsa erinomaisena ihmisenä ja hänestä tulee kuin lapsi. Nimittäin ihminen vailla virkaa, arvoa ja välimatkaa muista. Muille voi avautua vain erikoislaatuisesta rakkaudesta. Rakkaudesta, joka tavallaan tunnustaa, että me kaikki olemme pahoja lapsia.
Voisi myös sanoa: Ihmisten välinen viha johtuu siitä, että erottaudumme toisistamme. Koska emme halua, että toinen katsoo sisimpäämme – koska siellä ei ole kaunista.
Meidän on vain jatkettava ja hävettävä omaa sisintämme – mutta ei kanssaihmistemme edessä.
Suurempaa hätää kuin yksityisen ihmisen hätä ei voi kokea. Kun ihminen näet tuntee itsensä kadotetuksi, tämä on suurin hätä.
Kirjoittaja on Ludwig Wittgenstein, eräs viime vuosisadan tärkeimmistä filosofeista, jolta ei tällaisesta hänen elinaikanaan julkisesti kuultu.
Näkökulma tässä muistiinpanossa yksilön henkilökohtaisesti itselleen kirjaama, mutta se on samalla yhteisöllinen, koska kirjoittaja eli yhteisössä, niin kuin jokainen ihminen. Hän koki yksilöllisen hätänsä, oman hätänsä, niin kuin sinä ja minä omamme, keskellä yhteisöä, keskellä sitä maailmaa, joka on täynnä jälkiämme. Ne ovat monelta osin pelottavia ja yksilön hädän lisäksi samalla tavattoman yhteisöllisesti vaikuttavaa hätää ja pelkoa.
Pitkään tuo uhka on ollut – ainakin tiedostettuna – sotilaallisen väkivallan ja varustautumisen kasvavan kierteen paineessa. Se on ollut yksi Wittgensteinin lähtökohdista, vaikkakaan ei mitenkään ainoa. Se leimasi yksilöiden ja yhteisöjen huolta Hiroshimasta ja Nagasagista lähtien, erityisesti 1900-luvun viime vuosikymmeninä.
Sen olemme viime vuosina kokeneet taas läheltä ja vahvasti elpyneenä. Eksistentiaalisen tason tällaiset ja muut vastaavat huolet saavuttavat, kun syntyy sisäinen oivallus: Onko minulla itselläni, onko meillä ihmiskuntana toivoa? Olemmehan saaneet omin tekoinemme ja laiminlyönteinemme näin hirvittävään kuntoon tämän yksinäisen sinisen elämän kuplan keskellä avaruuden hyytävää kylmyyttä?
Hyvin monille – ja varsinkin nuoremmille – yksi isoimmista eksistentiaalisen uhkan aiheuttajista on maailmanlaajassa ilmasto- ja ympäristökriisissä kaikkine seurausilmiöineen. Se kumpuaa globaalin ihmisyhteisömme itsekkäistä teoista. Itsekin mietin usein, syvän huolen vallassa millaisessa maailmassa lapsenlapseni joutuvat elämään.
Milleniaalit ajattelevat – niin kuin minäkin uskovana kristittynä ja vuoden vaihteessa 82 vuotta täyttävänä, jos Jumala suo, ajattelen –, että tämä maapallo on – jos käännän sen oman uskoni kielelle – se paratiisi, jonka Jumala antoi meille viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Kaukana ovat kosmoksen syvyyksissä vastaavanlaiset paikat – jos niitä sitten ylipäänsä on. Mitään reaalista pakopaikkaa täältä pois jonnekin parempaan ei yksinkertaisesti ole. Miten minun, meidän käy?
Jos elonkehä menettää elinkelpoisuutensa siksi, että me olemme jättäneet sen varjelematta sekä itsekkyydessämme että päättymätöntä spiraalia kiertävässä elintason tavoittelussamme, tuo kasvava uhka on minun yksilöllistä syytäni mutta samalla yhteistä syytämme. Se on eksistentiaalinen uhka Jumalan hyväksi luomalle ja hyväksi tarkoitetulle maailmalle ja sen kantamalle ajalliselle elämälle.
Se on se kuolemansynnin muoto, jonka tuntee nahoissaan hyvin moni sellainen, jolle puhe synnistä ja sen seurauksista on vierasta. Tämän synnin he tuntevat. He tietävät, että tuota kuolemansyntiä seuraa rangaistus, jonka olemme itse vetäneet niskoillemme. Heillä on mielikuvia siitä, mitä tässä kielimaailmassa kristillinen puhe kadotuksesta merkitsisi.
Entä pelastus? Tuo elämämme kallein asia. Kun siitä on tultu osalliseksi –niin entä sitten?
Jumala antaa katuvalle ja syntinsä tunnustavalle anteeksi, mutta ikivanha uskon sääntö on ollut se, että rikkomuksen jäljet on myös – ajallisia asioita koskevana – korjattava, mikäli vain suinkin on mahdollista. Minun oma uskoni noudattaa pääosin tätä profeetallista perinnettä. Se on luterilaista, mutta myös ”raamatullista”, jos se on parempi sana. Toinen raamatullinen perinne on apokalyptinen: ollaan niin suurten pahan voimien puristuksessa, niin suuressa kriisissä, ettei yksilö eikä edes lähiyhteisöni voi tehdä asioille juuri mitään muuta kuin yrittää luottaa Jumalan lupauksiin uudesta taivaasta ja uudesta maasta.
Itse koen, että apokalyptinen perinne saattaa siirtää – jos se siis omaksutaan kristityn normaaliksi ohjeeksi ajallista elämää varten – Jumalan korjattavaksi asioita, joita Jumala haluaisi ihmisten korjaavan, ja varsinkin niiden, jotka kokevat olevansa elämästään hänelle vastuussa.
Mutta jos kerran on muitakin, jotka näkevät samat ihmisen itsekkyyden jäljet, vaikka eivät olisikaan kristittyjä, siis tuntevat siinä mielessä synnin, mutta kokevat samalla olevansa niistä maailman tulevaisuudelle vastuussa, niin olen itse sitä mieltä, että kristittyjen on oltava yhteistyössä heidän kanssaan. Ehkä se yhteistyö voisi avata myös ovia sille pelastukselle, mitä kristillinen kirkko on alusta alkaen julistanut. Ehkä siinä olisi ajankohtaisin ja eksistentiaalisin liittymä, josta voisi avautua myös kristillisen pelastussanoman ovi.
Mutta on sanottava vielä yksi olennainen asia. Pelastus eksistentiaalisesta hädästä vapautumisena uskomme mukaan eskatologinen asia. Se on eskatologisen toivon asia. Se on sitä yksityisen ihmisen, yksityisen kristityn osalta. Se on sitä Jumalan luoman maailman osalta.
Kun kristitty on korjaamassa yksin ja yhdessä toisten kanssa yksityisen ja yhteisen syntimme jälkiä tässä maailmassa, se työ perustuu meillä, siis kristityillä, toivoon, joka on eskatologista, ei ihmisen toiveajattelua. Itselleni se on lopulta ainoa pätevä peruste olla vaipumatta epätoivoon. Saksan juutalainen filosofi Walter Benjamin kirjoitti 1930-luvulla, kolmannen valtakunnan kuristuksessa: Vain toivottomuuden tähden on meille annettu toivo. Jatkaisin: kristillinen toivo on olemassa siksi, että on toivottomuutta ja että sille on perimmäisessä mielessä ratkaisuna vain Jumalan antama toivo. Sen varassa on mahdollista tehdä toivon tekoja maailman pelastamiseksi – meidän osaltamme.
Lainaan lopuksi katkelman Charles Peguyn runosta vuodelta 1914. Siinä Jumala ihmettelee itsekin toivon voimaa.
Mutta toivo, sanoo Jumala, kas se minua hämmästyttää.
Minua itseänikin.
Siinä on hämmästelemistä.
Siinä että nämä poloiset lapset näkevät miten kaikki
menee menoaan ja että he uskovat kaiken huomenna menevän paremmin.
Että he näkevät miten kaikki tänään menee menoaan ja
että he uskovat kaiken huomisaamuna menevän paremmin.
Se on hämmästyttävää, ja se on minun armoni kaikkein suurin ihme.
Ja minä olen itsekin siitä hämmästyksissäni.
Täytyy olla niin, että minun armossani on uskomaton voima. – – –
Usko on uskollinen morsian.
Rakkaus on äiti.
Hehkuva äiti, täynnä sydäntä.
Tai isosisko, joka on kuin äiti.
Toivo on pieni tyttö, eikä yhtään minkään näköinen,
joka tuli maailmaan joulupäivänä viime vuonna.
Joka leikkii vielä tammikuumiekkosen kanssa.
Pienten kuusien kanssa, saksalaista puuta, jota peittää
maalattu huurre.
Ja härän ja aasin kanssa, saksalaista puuta.
Maalattujen.
Ja seimen kanssa, joka on täynnä olkia, joita härkä ja aasi
eivät syö.
Koska ne ovat puuta.
Tämä pieni tyttö se kuitenkin kulkee maailmojen poikki.
Tämä pieni tyttö, joka ei ole minkään näköinen.
Hän se yksin, toisia kantaen, on kulkeva
mullistettujen maailmojen poikki.
