Pyysimme ennen kokousta ihmisiä kertomaan oman elämänsä pelastustarinoita. Lämmin kiitos kaikille tarinansa kertoneille. Tarinoita on hyödynnetty kokouksessa esitetyn Episodeja pelastuksesta-esityksen käsikirjoituksessa. 

Mistä sinä olet pelastunut?

Olin kerran nuorena vähällä hukkua. Luotin liikaa omiin taitoihini ja lähdin uimaan liian kauas rannasta. Olin uimassa takaisin kohti rantaa, kunnes voimani alkoivat hiipua. Olisin hukkunut, ellei veljeni ja serkkuni olisi lähteneet uimaan minua vastaan. Huusin heille, ja he kuulivat huutoni.

Samalla tavoin uskon meidän pelastuvan iankaikkiseen elämään. Omat voimat ja suoritukset eivät riitä. Usko Jeesukseen ja hänen armoonsa pelastaa meidät kadotukselta.

***

En pelastunut tuhoavasta lapsuudesta, en epäonnistuneesta vanhemmuudesta. En pelastunut kun avioliittoni alkoi rakoilla ja rakastuin toiseen. En pelastunut eheyteen. Pelastuin eheydestä, täydellisyydestä, suorittamisesta. Pelastuin pieneksi, avuttomaksi ja tarvitsevaksi. Pelastuin ihmiseksi. Minut pelasti ihmiseksi tullut Jumala. Ja kaikki kärsineet kanssakulkijat. En minä elä voittosaatossa. Elän voitettuna.

***

Nuorena aloin kaivata Jumalaa, en vain tiennyt miten hänet löytäisin. Koulussa välitunnilla odotin luokkaan pääsyä. Ympärilläni oli hälinää, mutta sisimmässäni oli hiljaista. Sanoin hiljaa itsekseni, jos sinä Jumala olet olemassa niin ilmesty minulle. Seuraavana yönä näin unen. Valkoisiin vaatteisiin pukeutunut mies käveli minua kohti. Hänen toisella puolellaan käveli paras ystäväni kädestä kiinni pitäen. Tiesin, että hän oli kristitty, joka oli kertonut minulle Jeesuksesta. Tunnistin miehen Jeesukseksi. Hän tuli luokseni ja otti minua kädestä kiinni. Kuljimme yhdessä kirkon alttarille ja polvistuin siihen. Jäin itkemään alttarille. Siihen uneni päättyi, mutta se muutti elämäni. Tunsin koko unen ajan minua ympäröivän valtavan rakkauden, joka täytti jokaisen soluni. Se oli yliluonnollista rakkautta, jota en pysty sanoin selittämään.

***

Seurasin läheltä ihmistä, joka oli huumekoukussa. Hän oli käynyt kaikenlaisissa vieroitushoidoissa vuosien varrella, mutta aina palannut huumeiden pariin. Ajattelimme, ettei kannata enää yrittää mitään. Hän itse kuitenkin halusi mennä vielä vieroitukseen ja tämä ”yhdestoista kerta” muutti hänen elämänsä. Varmasti Jumalallakin oli sormensa pelissä, mutta myös hoitolan rakkaudellisella ja kannustavalla hengellä oli suuri vaikutus. Toivoa voi olla silloinkin, kun lähimmät ovat heittäneet toivonsa.

***

Olin noin 20 vuotiaana yksi Lontoossa viikon lomalla. Tutustuin yhtenä päivänä Hyde Parkiin. Kävellessäni koin, että joku seuraa minua. En kokenut sitä uhkaavana, mutta en nähnyt ketään missään. Ihmettelin vain tuntemusta.

Puiston päättyessä aioin ylittää vilkkaan kadun. Katsoin kuten opetettu vasemmalle ja oikealle ja vasemmalle. Mutta kun olin astumaisillani kadulle, joku tarttui olkapäähäni ja veti minut nopeasti taaksepäin. Jos näin ei olisi tapahtunut, olisin jäänyt oikealta tulevan auton alle. Säikähdin tietysti kovasti sekä sitä auton hipaisua että tätä väliintuloa ja myös häntä henkilönä. Tumma ihoinen noin 50vuotias parrakas mies. Hän rauhoitteli minua. Siinä keskusteltuamme hetkien, hän kertoi, että jokin oli käskenyt seuraamaan minua. ”Turvaa tuo tyttö!”. Päättelimme yhdessä, että enkeli oli seurannut minua ja etsinyt turvakseni tuon miehen.

Kipeän aviokriisin yllättämänä ja järkyttämänä lähden  pikaisesti edulliselle peruutusmatkalle Italiaan, Garda- järvelle. Sieltä olisi lyhyt matka niin Venetsiaan, Padovaan kuin Ravennaan.

Majoitun perhehotellin pohjakerroksen ikkunattomassa  huoneessa. Ensimmäisenä päivänä teen laivamatkan Garda- järven upeissa myöhäiskesän vuoristomaisemissa.

Sydämen tuska seuraa kuitenkin uskollisesti mukana; siitä en pääse eroon, vaikka tilanteen ahdistavuutta pakoon matkalle lähdinkin.

Venetsian Pyhän Markuksen kirkossa saan huojentaa sydämeni tuskaa intialaiselle papille.Ravennan kirkkojen mosaiikit lohduttavat kauneudellaan hylättyä sydäntäni.

Padovan Arena- kappelin Giotton freskot Jeesuksen elämästä ja Sovituksesta muistuttavat siitä, mitä Hän on puolestani kärsinyt.

Kipu ei jätä kuitenkaan rauhaan, vaan saa kulkemaan levottomana. Eräänä päivänä lähden majapaikastani kävelemään kapeaa hiekkatietä pitkin kohti naapurikylää.

Kadunkulmasta kääntyessäni näen yllättäen Hänet! Näen tummien, kiharaisten hiusten ja parran kehystämät kasvot, joiden kirkkaat silmät katsovat minua kohti, suoraan silmiin. Sisimmässöni syntyy kokemus nähdyksi tulemisesta, turvassa olemisesta – pelastumisesta.

Näen kappelissa myös Hänen haavoitetut kätensä, niiden verenpunaiset arvet. Tiedän, mistä ne ovat syntyneet –  rakkaudesta.

***

Varsinaisesti pelastus on ollut minulle itsestään selvä asia: kasteessa Jumala on lahjoittanut kaiken sen mitä pelastukseen tarvitaan. Tämä on toki tullut ymmärryksen tasolle vasta nuorena rippikoulun ja seurakuntanuorten toiminnan kautta.

Myöhemmin toisenlainen pelastus tuli osalleni kun opiskeluaikana 80-luvulla jaettiin Uuras Saarnivaaran kirjaa Voiko Raamattuun luottaa. Sen älyvapaa fundamentalismi sai  lopulta ymmärtämään mitä kaikkea hullua ns raamatullisuuden kautta tässäkin kirkossa ajetaan. Hyppäsin liberaaliteologian kyytiin ja olen ollut siihen oikein tyytyväinen. Sielu on saanut hengittää vapaasti.

***

Olin rippikoululeirillä ja siellä valtava kaipuu Jeesuksen puoleen syntyi. Siellä tunsin Jeesuksen rakkauden tulevan osaksi elämääni. Ordinaatiokoulutuksessa Jumalan huolenpitoa pohtiessani mieleeni tujli kuva kastetilaisuudestani. Jumala on kop tuolloin vuonna 1958 maaliskuussa pelastanut minut, rippikoulussa tulin sen uskoneeksi.

***

Valmistuin diakoniksi ja sain vihkimyksen jo -80 luvun puolivälissä. Nuorena ihmisenä alkoi maailma ja sen tuomat mahdollisuudet kiinnostaa ja houkuttaa. Viisas äitini sanoi minulle suoraan, että ”älä lähde”. Silti lähdin ja olin sillä tiellä yli 30 vuotta. Se tie oli kivinen, välillä jopa ahdistava ja pimeäkin. En kyennyt etsimään ja hakemaan apua oikeasta suunnasta, vaan omavoimaisena pyrin selviytymään itse. Valitsin polullani tienhaaroista pääsääntöisesti sen mikä johti yhä tiukkeniviin mutkiin, isompiin kuoppiin ja syviin rotkoihinkin. Sellaisia olivat kaksi avioeroa, alkoholismi ja taloudellinen ahdinko.  Alkoholista löysin tavan hoitaa itseäni ja selviytyä.

Alkoholi otti vallan minusta, se selätti minut aina ja lopulta en enää hallinnut elämääni vaan hallinta oli alkoholilla.

Kunnes… eräänä heinäkuisena aamuna pöydälläni oli vaimoni kirjoittama kirje. Se oli pieni pieni siemen, josta kaikki hyvä lähti kasvamaan. En sitä silloin vielä ymmärtänyt, mutta pikkuhiljaa, pala palalta sen käsitin ja ymmärsin. Aivan aluksi rohkenin astua AA:n kynnyksen yli. AA:sta tuli ja se on edelleen suurin tuki ja apu alkoholismiini.

Vaikka minulle oli jäänyt lapsen usko ja uskon rippeet, olin kadottanut Jumalani. Aluksi aloin puhua korkeammasta voimasta, se oli helpompaa ymmärtää ja lausua ääneen.

Raitistuminen ei tuonut automaattisesti helppoa ja mukavaa elämää. Ongelmat olivat olemassa ja elämä edelleen toi haasteita eteeni. Nyt minun oli vain selvittävä niistä raittiina, ilman alkoholia.

Vaikka polkuni oli edelleen mutkainen ja epätasainen se alkoi olla helpompi kulkea, näin mutkien ja mäkien taakse. Valoa alkoi kajastaa polulle. Aina jälkeenpäin huomasin, että kukin vastoinkäyminen pití tapahtua, jotta pääsisin seuraavalle etapille ja ymmärtäisin miksi niin oli.

Korkeampi voima muuttui mielessäni Jumalaksi ja Jeesukseksi, joka alkoi ohjata minua. Jumala alkoi vaikuttaa elämääni ja aloin ottaa hänet vastaan. Yhä enemmän rukoilin ja annoin elämääni hänen käsiin ”tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun”. Ja niin kävi.

Aivan yhtäkkiä löysin työpaikkailmoituksen, missä haettiin seurakuntaan diakonia. Olin jo työurani ehtoopuolella, yli 30 vuotta ilman kokemusta diakoniatyöstä. Viidessä minuutissa hain paikkaa, yllätyksekseni pääsin haastatteluun ja vielä suuremmaksi yllätykseksi sain viran.

Mieleeni nousi pelkoja ja kysymyksiä pärjäisinkö ja pystyisinkö tehtävään. Päätin ettei asia ole minun käsissäni. Rukoilin Jumalan tahtoa. Nyt olen tässä palvelutehtävässä auttamassa muita, niitä jotka eivät muualta apua saa. Viemässä kristinuskon sanomaa. Olenkin todennut, että Jumala valmisti minua kaikki nämä vuosikymmennet tätä tehtävää varten ja vasta nyt olin valmis ottamaan kutsun vastaan.

***

Pelastuin elämään itsetuhoisuudesta ja neljä vuotta kestäneestä koulukiusaamisesta.  Olin tuolloin 15 -vuotias. Yksinäisyyden ja alemmuuden sekä arvottomuuden tunteiden  keskelle sain rukousvastauksen yhdessä yössä. Luokseni lähetettiin ihminen, joka oli itse myös nuori 16-vuotias. Hän halusi auttaa minua kiusaamisen keskellä ja huonon itsetuntoni kanssa. Hän johdatti minut seurakuntanuoriin, jossa koin uskon uudelleen heräämisen. Siitä hetkestä saakka olen kulkenut vahvassa johdatuksessa, polku jalkojeni alla. Selviytyminen nuoruuden kokemuksista on kestänyt yli 30 -vuotta. Nyt 45 -vuotiaana voin sanoa, että alan pikkuhiljaa olemaan se ihminen joksi Jumala minut on tarkoittanut. Olen tehnyt töitä yli 20 -vuotta seurakunnassa nuorten, yksinäisten, syrjäytyneiden yms. ihmisten parissa. Oma elämänkokemukseni ja luja luottamus johdatukseen ja varjelukseen ovat suurin voimavarani työssäni rukouksen lisäksi. Vieläkin koen, että ilman Jumalan pelastavaa päivittäistä työtä elämäni keskellä, en uskaltaisi tehdä paljon minkäänlaisia suunnitelmia elämässäni. Olen siis pelastunut elämään omana itsenäni.

***

Olin ensimmäistä kertaa melomassa kajakilla. Olimme jo pitkän melontapäivän illassa erään kevätintoa pursuavan virtaavan joen yläjuoksulla. Alajuoksulla odotti melkoinen putous. Oli enää  muutama kymmenen metriä matkaa maihinnousuun, mikä oli siis ennen putousta. Alla lähenevä koski kohisi voimakkaasti ja esti puheenkin kuuluvuutta.

 

Joen yli oli kaatunut vanttera koivu ja meidän oli pakko vuorotellen ylittää kaatunut puu yksi kerrallaan. Olin ryhmämme viimeinen ylittäjä. Virta oli sen verran voimakas, että minun oli pakko yrittää meloa taaksepäin, etten ajautuisi edellisen melojan päälle. Meloin ehkä liian tarmokkaasti, sillä yht’äkkiä huomasin olevani joessa ylösalaisin.

Näin mielessäni, miltä kajakki näytti ulospäin. Vain pohja näkyvissä. Ehdin ajatella joessa monenlaista. Mietin, että tähänkö maallinen taipaleeni päättyy? Kuolinilmoituksessa lukee ”hukkui Kohisevankoskeen”. Ehdin miettiä, että eikö seurueesta kukaan huomannut, että olin ylösalaisin. Ymmärsin pian, että en nyt voi jäädä tähän pohdiskelemaan, vaan että minun on tehtävä jotain itse, jos en halua hukkua. Aloin heijata itseäni puolelta toiselle toiveena päästä kajakilla ympäri. Pian olinkin pää pinnalla – ja elossa. Yksi retkiseurueestani oli tarttunut kajakkiini – ehkä käteeni – ja riuhtaissut minut pinnalle. Olin jäänyt henkiin. Luojan kiitos.

En ollut tehnyt pelastussuunnitelmaa. En ollut ymmärtänyt, että aukkopeitteen voi todellakin repäistä hätätilanteessa irti ja siksi siinä on niin hyvä kahva. Ehkä pelastusperehdytys ei ollut kovin perusteellinen tai en ollut riittävän varautunut arvioimaan riskejä etukäteen.

Tulin pelastetuksi ja olen siitä erittäin kiitollinen. Ihmettelen,  miten paljon ehdin koskessa ajatella asioita eri vinkkelistä. Ihmettelen, että en vetänyt vettä henkitorveen. Olen kiitollinen, etten lyönyt päätäni joen kiviin. Ymmärsin, että on hyvä miettiä etukäteen pelastussuunnitelmaa – kaiken varalta – ja muistaa, miten pitää toimia. Ehkä voisin seuraavalle kerralle opetella inkkarikäännöstä tai ainakin avaamaan aukkopeitteen.

Koin tulleeni konkreettisesti pelastetuksi ja kiitän elämästäni.

***

Olen pelastunut monta kertaa ja monenlaisista asioista: väkivaltaisesta parisuhteesta; tunteesta että minun pitäisi olla äitini ja sisarukseni kopio, ettei minulla ole lupaa olla oma itseni; kahdestakin sairaasta työyhteisöstä joista toisessa oli myös hengellisen väkivallan merkkejä; tuhoisasta fyysisestä sairaudesta.

***

Yleensä puhumme, että olemme pelastuneet JOSTAKIN. Kuitenkin itse ainakin huomaan, että merkittävä KOKEMUS syntyy siitä, MIHIN olen pelastunut: ystävälliset ja huolelliset lääkärit pelastivat minut takaisin terveyteen ja ystävyyteen oman kehoni kanssa; terapia pelasti omaan minuuteen; rekrytointiryhmä pelasti minut säälliseen työpaikkaan ja kivaan työyhteisöön, jossa minua arvostetaan, ja niin edelleen.

***

Kaikissa pelastumisen kokemuksissa itselleni keskeistä on VAPAUS: terveys tekee vapaaksi juoksemaan, tekemään kotitöitä, heräämään aamulla uuteen päivään; terve perhe, seurakunta tai työyhteisö luo turvan, jonka varassa luovuuteni kukkii, voin keskittyä kulloiseenkin tehtävään rauhassa, uskallan osoittaa rakkautta ja pettymystä, saan kaikin tavoin olla minä ja ylpeä itsestäni. Ensimmäinen vapauden lähteeni, pelastukseni on uskoni: luotuna ja lunastettuna olen ihana omana itsenäni, riittävän hyvä, vapaa tutkimaan maailmaa ja oppimaan sekä niin rakastettu että voin tunnustaa syntini.

***

Pelastus on aina vuorovaikutusta: En mitenkään voin sanoa, että nykyinen puolisoni, terapeuttini, lääkäri, esihenkilöni tai edes Jeesus olisi tuosta vain tullut ja pelastanut minut (hmm… miten tämä on sovitettavissa luterilaiseen armokäsitykseen…?). Minä olin se, joka meni lääkäriin, minä allekirjoitin eropaperit väkivaltaisesta suhteesta, pakkasin ja pakenin, minä lähdin sairaasta yhteisöstä tukahduttavien syytösten saattelemana, minä matkustin terapeutin luo kolme kertaa viikossa, minä rukoilin, etsin, kyselin, taistelin, huusin, itkin. En koskaan pelastanut itse itseäni. Jokaisessa pelastuksessa oli lukuisia ihmisiä osallisena, jokaisessa Jumala vähintäänkin veteli joistakin naruista.

Erikoiselta tuntuu havainto, että juuri näihin pelastuskokemuksiin liittyvät elämäni hirveimmät kivut. Niissä vaiheissa olen samastunut Jobin sanoihin: ”kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan”. Ne ovat kaikki kuin tuskaisia synnytyksiä, joiden seurauksena maailmaan on tullut jotakin aivan uutta ja ihanaa. Olen sukeltanut helvetin kirkuvaan kuiluun ja joku tai jokin on nostanut minut ylös. Oma osuuteni on ollut nimenomaan se sukellus, tietäen vähintäänkin sen että pahemmaksi ei ainakaan voi mennä.

Pelastuskokemuksissa olen joutunut kohtaamaan pahimpia pelkojani. Olen tehnyt sen, koska eniten olen pelännyt sitä, että kaikki jatkuisi ennallaan. Vanha elämä oli muuttunut sietämättömäksi, kuin kuolleeksi käärmeennahkaksi, jonka sisään en enää mahdu. Joko tulen ulos tai minuuteni kuolee. Joskus jopa kehoni on ilmoittanut selvin sanoin tappavansa minut ellen uskaltaudu ulos kuolleeksi muuttuneesta status quostani.

Pelastusta on myös se, että tuon mielipuolisen hypyn, helvetin pauhun, ihmisten syyttelyn, pettävien ystävien ja kaiken pelon jälkeen löytääkin itsensä uudesta maasta, jossa on ystävällisiä ihmisiä, jossa saan taas tuntea itseni hyväksi, jossa syntyy uusia ideoita, jossa elämäni on kohtuullista suhteessa voimiini… niiltä vihreiltä niityiltä, virvoittavien vesien ääreltä, jonne Hyvä Paimen vie karjansa lepäämään.

***

Olin pitkään Jumalan vankina, joka oli ehdoton. Jumalalla oli kahdet kasvot, Kristuksen ja toisaalta VT:ssä esiintyvän Jumalan, joka oli ehdoton ja jyrkkä.

Lopulta Jeesuksen sanat: ”Minä ja Isä olemme yhtä.” ”jos olet nähnyt minut, olet nähnyt Isän.” ” Minä teen sitä, mitä Isä tekee.”  tai Kristus on Jumalan excact print, siis täydellinen kuva. (hepr. 1:3) Tämä vapautti näkemään Jumalan Kristuksessa, ja se myös muutti ajatteluani ja toimintaani merkittävällä tavalla.

Olen pelastunut kirkko- ja uskontokeskeisyydestä yksinkertaiseen ja elämänläheiseen luottamussuhteeseen Jumalan ja Jeesuksen kanssa.  Sen myötä Raamattukin näyttäytyy yhä huikeammalta Jumalan viisauteen perustuvalta dokumentilta, jota ei voi selittää tyhjentävästi, mutta ei myöskään sivuuttaa kestävän kehityksen, viisauden ja  pelastuksen lähteenä.  Luottamus Jumalan lupaukseen riittää.  Jumalan suuruutta ihmettelen enkä halua palata vakaumukseen, jossa kuvittelin voivani ”viisaudessani” hallita Jumalan totuutta.  Ei ole tarvetta mitata myöskään toisten uskoa.

***

Mistä ja miten olen pelastunut? No sepä se, en tiedä. Kirkko on ollut äidinkieleni ja henkinen kotini 15 vuotiaasta teinistä, yli 50 vuotiaaseen. En tiedä millaiseksi elämäni olisi muodostunut mikäli en olisi nuorena hyvällä tavalla ajautunut seurakunnan toimintaan.

Toisaalta välillä olisin halunnut pelastua kirkolta, sen konservatiivisuudelta, rakkauden sanoman kietomisesta eri arvoisuuteen ja syrjintään, byrokratian jäykkyydeltä ja ehkä myös itseltäni ja kapealta katsannolta.

Armo on edelleen se, jonka varaan ripustaudun ja pelastukseni ydinsanoma. Uskallan elää ja nyt jo tämän ikäisenä uskallan myös kuolla. Ehkä se on pelastukseni ydinsanoma.

***

Muistan nuoruudesta iltayön leirikeskuksen parkkipaikalla, valotolpan varjossa. Oli jännittänyt lähteä leirille, kipristi kehossa olla yhdessä toisten kanssa. Samaan aikaan halusin nojata toisia kohti ja vetäytyä suojaan, erilleen.

Kävelin hetkeksi pois sieltä missä muut olivat. Astelin rinnettä alas parkkipaikan reunaan. Näkyi musta järven selkä, synkeät hongien latvukset ja kelmeä keinovalon kartio. Siinä omassa syrjäisessä maailmanparkkipaikankolkassani tunsin sielunpohjaan saakka, että en voi enää pudota minnekään, en kadota, en hukkua, en hajota. Sen 1980-luvun nuoren minuudessa jokin mursi kotelonsa, avasi hämärässä siipensä osana elämänkaikkeutta. Vaikka väsyn ja taivun alakuloon, harsoonnun ja ohenen, olen silti aina kotona ja perillä tässä maailmankaikkeudessa, Luojan värähtelyjen kentässä.

En odota, en kaipaa muuta pelastusta. Tämä on ainoani ja hengittää soluissani. Ja pyhät kannattelevat tämän kaiken muistamista niin luonnossa kuin liturgiassa. Pelastus on yhteyttä.Yhteys on pelastumista, joka on jo tapahtunut. Kuka sen nuorelle sielulle silloin sanoitta kuiskasi?

***

Mulla  on ollut enkeleitä liikenteessä. Suurimmalta ihmeeltä on tuntunut tilanne, jossa ajoin mäkisellä, mutkaisella ja kapealla hiekkatiellä ja olin kovin keskellä, ellen jopa vastaantulevan puolella ja sain hädin tuskin väistettyä yllättäen vastaan ajavan auton. Kaksi kolaria sen jälkeen olivat myös kokemuksia, joissa olisi voinut monelle osapuolelle voinut sattua huonosti, ellei varjelus olisi pelastanut.

Olen pelastunut oman mieleni myrskyistä ja mörköoopperoista kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimmin tavoin. Äänettömästi Jeesuksen rukouksen hokeminen on ollut monesti ankkuri, joka on pelastanut minut huuhtoutumasta syvään masennuksen maisemaan.” Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä ihmistä!”

***

Olin vasta teini-ikäinen, 15-16-vuotias, kun aloin kiinnostua kristillisestä uskosta. Perheenjäseneni olivat muslimeita ja meidän perheessä ei saanut puhua kristinuskosta. Tiesin ja kuulin kuitenkin, että naapurini oli kristitty ja se kiinnosti minua. Ymmärsin millaiseen Jumalaan he uskoivat. Halusin tietää ja ymmärtää enemmän kristillisestä uskosta, mutta kukaan ei kertonut minulle tästä. Katsoin netistä kristillisen videon Mariasta, Jeesuksen äidistä, arabiaksi. Yritin saada enemmän tietoa siitä, miten Maria tuli raskaaksi. Tämän jälkeen ymmärsin uskosta jo enemmän.  

Maassa jossa kasvoin ja vietin lapsuuteni sekä nuoruuteni oli maa, jossa ei ollut uskonnonvapautta. Oli pakko olla muslimi ja harjoittaa uskontoa. Isä pakotti minut menemään perjantaisin moskeijaan, vaikka en olisi halunnut mennä. En olisi halunnut olla muslimi, en pitänyt siitä, miten islaminuskossa oli niin monia pakkoja: Miehet eivät saaneet keskustella vapaasti naisten kanssa, oli pakko mennä naimisiin aikaisin jne. Maa jossa asuin, ei ollut vapaa maa. 

Kaupungissa jossa asuin, oli sekä kristittyjä että muslimeita, kunnes Saddam tuli valtaan ja ajoi kristityt pois. Minäkin lähdin pois, koska maa ei ollut enää turvallinen, siellä oli sota. Halusin myös ymmärtää, miksi muslimit halusivat satuttaa kristittyjä. Ihmiset olivat mukavia ja kirkon ovet olivat avoinna, täällä oli hyvä olla. Olen kiertänyt kaikki kirkot Tampereella, Kalevassa paras olla, tunnen täällä kaikki.  

Mummullani oli kuva Mariasta, jonka sain. Tämä kuva kulki mukanani pitkään. Sitten tulin Suomeen ja Tampereelle vuonna 2015.  Kristillinen usko veti minua yhä enemmän puoleeni ja vierailin Salem-seurakunnassa sekä Tuomiokirkossa. Sitten löysin tieni Marhabaniin, jossa minun oli hyvä olla ja sydämessä vahvistui tunne siitä, että haluan tulla ihan virallisesti kristityksi. Minä aloitin rippikoulun ja minut kastettiin kristityksi. 

Minulle kristittynä oleminen merkitsee sitä, ettei ole samalla tavoin sääntöjä, jotka hallitsevat elämää. Kristillinen usko ei antanut minulle pahaa oloa, se ei sisällä väkivaltaa eikä lyömistä. Haluan että Jumala kulkee matkassani koko ajan, suojelee minua ja lastani. Rukoileminen auttaa pahaan oloon ja suruun, kantaa minua.  

Minulle sunnuntai on päivä, jolloin lepään Jumalan edessä. Sytytän kynttilät ja rukoilen, katson arabiankielisen jumalanpalveluksen. Minulle kristittynä oleminen merkitsee sitä, että saan apua ja voin itse auttaa toisia niin kuin Raamatussa sanotaan. Se on pelastanut minut vapaaseen elämään. Täällä minulle on avattu ovet ja sanottu tervetuloa, saan olla juuri se kuka olen, eikä minun tarvitse pelätä. Olen pelastunut pelolta. Kirkko on minun perheeni, josta löydän ihmisiä jotka voivat auttaa. Usko on nostanut minua peloistani. Edelleen aina välillä pelottaa, mutta usko rauhoittaa ja auttaa. Usko pitää pinnalla ja auttaa olemaan parempi ihminen.