Piispan puheenvuoro kirkolliskokouksessa 8.5.2019
Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kirkolliskokouksen jäsenet.
Hallintovaliokunta mainitsee hiippakuntarajojen tarkistamisen perusteluiksi viranomaisyhteistyön sekä kuntayhteistyön kehittämisen, mutta nostaa Päijät-Hämeen osalta ratkaisevaksi perusteluksi väkimäärän tasaamisen. Sitä voi pitää myös kirkkohallituksen esityksen varsinaisena pontimena. Se on pöydän äärestä ja keskusrahaston näkökulmasta tehty ehdotus, jolla tavoitellaan resurssien tasaisempaa jakamista, asiaa sen enempää problematisoimatta. Ratkaisu on hallintolähtöinen, ei seurakuntalähtöinen saati ihmislähtöinen. Se ei ota riittävästi huomioon asioimissuuntaa eri paikkakunnilla, ei liioin väestön kehitystä eri alueilla saati sen vaikutusta maakuntiin ennen hiippakuntia. Mietintö pitää tasasuuruutta ideaalina, vaikka niin seurakunnat kuin hiippakunnat ovat luonnostaan eri suuruisia.
Valiokunta arvioi, että jos nykyiset Mikkelin hiippakuntaan kuuluvat Päijät-Hämeen seurakunnat liitetään Tampereen hiippakuntaan, sen jäsenmäärä kasvaa 630.000:een. Kun 11 vuotta sitten tulin piispaksi, hiippakunnassa oli 638.000 jäsentä, nyt 593.000. Kaikki luvut laskevat. Mutta eikö parasta olisi antaa Päijät-Hämeen seurakuntien jakautua hiippakuntiin nykyisellä tavalla? Seurakuntalaisten määrää olennaisempi on hiippakunnan seurakuntien määrä. Se ratkaisee, miten usein piispa piipahtaa tarkastamassa, virkaan asettamassa tai kirkkotiloja ja hautausmaita vihkimässä, tai miten monen hallintoyksikön ja työyhteisön kanssa tuomiokapitulin henkilökunta käy neuvotteluja, ei se, miten monta ihmistä hiippakunnassa on.
Tampere on suurin hiippakunta jäsenmäärältään ja seurakuntien työntekijöiden määrältään, mutta ei seurakuntien määrällä eikä neliökilometreillä saati piispan ajokilometreillä mitattuna. Vuosikertomuksen sivun 123 taulukosta selviää, että Tampereen hiippakunnassa on 43 seurakuntaa, eli vähemmän kuin useimmissa muissa hiippakunnissa. Silti Tampereen tuomiokapitulilla on vähemmän henkilötyövuosia kuin muilla, lukuun ottamatta seurakunniltaan yli puolta pienempää Espoota. Ja tämä vielä ennen tänä keväänä toteutunutta kahden työntekijän vähennystä Tampereen tuomiokapitulissa. Sivun 124 taulukossa näkyy, että Tampereen toimintakulut ovat kaikkein alimmat eli 2,7 euroa jäsentä kohti; Mikkelin puolestaan 3,7 euroa. En ymmärrä, millaista resurssien tasaamista saadaan siirtämällä jotain Tampereen osuudesta muille. Eikö pikemminkin muualla pitäisi tavoitella Tampereen lukuja?
Hallintovaliokunta pitää Heinäveden, Joroisten ja Iitin kuntien siirtymistä maakunnasta toiseen ongelmattomana. Ehkäpä se poistaa niiltä jonkin epäkohdan myös hiippakunnan osalta. Valiokunta valitsee nämä helpot tapaukset ja vaikenee Kuhmoisten kunnasta, joka on juuri siirtymässä Keski-Suomesta Pirkanmaahan. Kuhmoisten seurakunta on viime vuoden alusta ollut Hollolan kappeliseurakunta yhdessä Padasjoen kanssa, ja esityksen mukaan se joutuisi jo ensi vuonna siirtymään eri hiippakuntaan kuin mihin se maakuntana kuuluu. Kuhmoislaiset kysyvätkin, olisiko heidän viisaampi purkaa kappelisuhde kuin mennä osaksi Päijänteen tuonpuoleista Mikkelin hiippakuntaa. Hallintovaliokunta ei ole myöskään ottanut huomioon Jämsän seurakunnan halua pysyä Tampereen hiippakunnassa; Keski-Suomen maakunnastahan Jämsää ei taannoin päästetty Pirkanmaahan.
Perusongelma esityksessä on hiippakuntien naulaaminen kiinni muuttuviin maakuntiin. Mahdollisesti uusi hallitus jatkaa soten valmistelua 18 maakunnan pohjalta, mutta ei ole syytä odottaa maakuntien lukumäärän olevan pysyvä. Kirkkohallitus ja hallintovaliokunta ottavat toki esiin Suomen demografiset muutokset ja niiden vaikutukset hiippakuntien väkimäärään, mutta eivät pohdi, mitä tämä kehitys merkitsee maakunnille, joihin ne kuitenkin pitävät hiippakuntien sitomista tarkoituksenmukaisena.
Tässä hankkeessa ei ole kysytty, mitä esimerkiksi Kaakkois-Suomen väestön väheneminen oikeasti kirkolle merkitsee. Viime kädessä on oltu kiinnostuneita vain siitä, miten nyt tasoitettaisiin hiippakuntien jäsenmääriä. Hiippakuntien rajoilla ei kuitenkaan ole merkitystä väestön kehityksen kannalta. Olisi syytä katsoa eteenpäin pidemmälle. Maassa jatkuu väestön keskittyminen muutamiin kasvukeskuksiin. Merkit on nähtävissä, mutta rohjetaanko kirkossa katsoa niitä? Kaupungistuminen on maailmanlaajuinen trendi, jota ei suomalaisella sisäpolitiikalla tai kirkkopolitiikalla käännetä, hyvä jos edes hidastetaan. Se on kuin ilmastonmuutos; niin voimakas, kaikkeen vaikuttava ja vääjäämätön, että se tekisi mieli kiistää ja sinnitellä entisten visioiden varassa eteenpäin. Väestön keskittymiseen tulisi varautua myös hiippakuntarakennetta ja piispojen kaitsenta-alueita tarkastelemalla. Nykyisiin maakuntiin sitoutuminen osoittautunee parissa vuosikymmenessä aivan liian lyhytnäköiseksi. Mikäli maakuntapohjaisuutta pidetään normina, joudutaan joka kerta hiippakuntavaihdoksen eteen, jos maakuntarajaa jostain syystä siirretään. Silloin olisi viisainta harkita poikkeusta ja antaa seurakunnan olla. Yhtä hyvin voidaan niin tehdä alusta lähtien ja antaa Hollolan rovastikunnan ja Jämsän seurakunnan pysyä tahtonsa mukaisesti Tampereen hiippakunnassa.