Heli Päivänsalo: Omassa hiljaisessa tilassa. Kokemus synodaalikokouksen Hiljaisuuden joogan työpajasta

Levitän erilaisia joogasaleja nähneen mattoni lattialle ja vedän villasukat jalkaan.

”Tee kaikki liikkeet kuunnellen omaa kehoasi, itsellesi sopivalla ja lempeällä tavalla”, sanoo toinen ohjaajista.

Asetun makuulle, suljen silmät ja hengitän. Ilma virtaa sisään ja ulos. Sukellan hiljaisuuteen hälyn ja pakollisen sosiaalisuuden keskeltä. Heti ensimmäisten liikkeiden myötä keho antaa palautetta. Hartioita kiristää, eikä lantio ole ihan omalla paikallaan. Kivun tuikkaukset hellittävät rauhallisten toistojen myötä. Ohjaajan levollinen ääni tyynnyttelee suorittavaa mieltäni.

”Olen tässä edessäsi, Jumala. Juuri nyt, tällaisena kuin olen.”

Samaistun sanoihin. Tässä hetkessä ei tarvitse tehdä mitään, saan vain olla.

Teemme seisoma-asennossa Hiljaisuuden kukka –nimistä kehollista rukousta. Kämmenistä tehdään kukan nuppu, joka avautuu kohti taivasta käsien kurkottaessa ylemmäksi. Sormet tuntuvat kömpelöiltä nakeilta ja päässä alkaa soida lapsuuden pyhäkoulusta tuttu Ken on luonut kukkasen -laulu. Hymyilyttää, mutta toistuvan liikkeen virta vie turhat ajatukset mukanaan. Olen mukavassa hiljaisessa tilassa – omassa kehossani.

Synodaalikokouksen työpaja oli ensimmäinen kertani osallistujana kokonaisessa Hiljaisuuden joogan harjoituksessa, mutta ei ensimmäinen kokemukseni lajista. Olen itse ohjannut Hiljaisuuden joogaa kolmisen vuotta. En silti ole koskaan ennen päässyt mukaan toisen vetämään pitkään harjoitukseen. Kun asettuu tekijästä vastaanottajaksi, tapahtuipa se sitten messussa tai joogassa, on vaikea välttyä vertailemasta omaa ja toisen suoritusta. Miten itse olisin tehnyt tuon? Olisinko sanonut noin? Miltäköhän minä kuulostan tuossa tilanteessa? On vaikeaa olla tekemättä mitään, kun on tottunut toimittamaan, suoriutumaan ja ennakoimaan.

Totesin, etten ehkä itse Hiljaisuuden joogan ohjaajana välitä samanlaista rauhaa kuin työpajan vetäjät Anna Henriksson ja Mirella Lehtola. Olen kärsimätön ja hätäinen. Mieleni laukkaa seuraavaan liikkeeseen, kun pitäisi keskittyä hetkeen. Tekijänä minua usein ärsyttää toistaa samaa. Haluaisin jatkuvasti kehittää ja luoda uutta. Mutta joogamatolla oivalsin, ettei toisto haittaa osallistujana lainkaan. Ennemminkin on mukavaa, kun tunnistaa tuttuja sanoja ja lauseita. Toistosta tulee, kumma kyllä, jotenkin ”liturginen olo”. Tila on harras ja turvallinen. Olen nähnyt tämän ennenkin, olen mukana tässä. Toistaessa ei tarvitse arvailla, mitä tulee seuraavaksi.

Hiljaisuuden jooga itsessään toimi niin kuin toivoinkin sen toimivan. Se avasi synodaalipäivään oman hiljaisen tilan, jossa sain kokea Jumalan läsnäoloa omassa itsessäni. Sain hetken myös kääntää huomion itseeni ja muistaa, että minä olen tärkeä, silloinkin kun en tee mitään.