”Minua väkevämpi”
Evankeliumi Luuk. 3:15–18, 21–22
Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: »Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu.»
Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia.
Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: »Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.»
”Kansa oli odotuksen vallassa”, toteaa evankelista Luukas. Epäilemättä Johannes Kastajan aikoihin juutalaiskansa eli kuumeisessa odotuksessa. Vaikka Luukas liioittelisikin kertoessaan, että peräti ”kaikki pohdiskelivat”, hän mitä ilmeisimmin välittää todellisen tunnelman. Ilmassa oli uskonnollista ja poliittista jännitystä. ”Oliko Johannes ehkä Messias”, kyselivät ihmiset. Toiveita aikain täyttymisestä ja taittumisesta kohdistettiin milloin kehenkin. Oli uskonnollisia uudistajia, kiertäviä opettajia ja aseisiin tarttuvia kapinoitsijoita. Kuka heistä osoittaisi suunnan? Kenen harteille Jumala laskee vastuun johdattaa kansa tulevaisuuteen. Millainen olisi opettaja, sellainen olisi kansan suunta. Nyt oltiin tarkkana: kuka olisi se Jumalan voitelema Messias, jossa ennustukset täyttyisivät? Olisiko se Johannes, tuo parannusta vaativa julistaja, joka ilmoitti ajan täyttyneen ja Jumalan valtakunnan tulleen lähelle?
Pyhän maan kansa oli odotuksen vallassa. Millaiset ovat odotukset tänään Kansanlähetyksessä? Kun johtaja vaihtuu, mietitään tulevaisuutta. Uuden lähetysjohtajan aloittaessa tähyillään eteenpäin kysyvin mielin. Näin tekevät liikkeessä mukana olevat niin työntekijät kuin vapaaehtoiset ja näin tehdään kirkossa liikkeen ulkopuolella. Eikä suinkaan vähiten tee näin myös uusi lähetysjohtaja itse.
Monet avoimet kysymykset ovat mielessä. Miten seuraaja täyttää edeltäjänsä saappaat, millaisen vastuun hän saa ja miten hän siihen kykenee? Mihin suuntaan hän lähtee kehittämään järjestöä? Henkilöön kohdistuvat odotukset voivat olla inhimillisesti katsoen hyvinkin korkealla, ja epätietoisuutta täytetään helposti toiveiden avulla. Mieleen tulee sellaisia kansan kysymyksiä, joita tehtiin myös Johanneksen kohdalla: ryhtyykö hän nyt toteuttamaan Jumalan tahtoa aivan uudella tavalla? Odotetaanko, että tässä on jonkinlainen edeltäjäänsä väkevämpi seuraaja? Sellainen olisi turhaa ja asettaisi vain liiallisia, suorastaan ”messiaanisia” toiveita uudelle lähetysjohtajalle.
Hieman siihen tapaan on kuitenkin viime aikoina arvioitu presidentinvaalien ehdokkaita, ikään kuin heillä olisi sekä taito että toimivaltuudet tehdä jotain sellaista, mihin kukaan ihminen ei omin voimin yllä. Siksi molemmissa johtajanvaihdoksissa on syytä käyttää sekä viisasta harkintaa että nöyrää rukousta; inhimillistä suunnitelmien tekemistä ja valintoja, ja rukousta valittavan ja tehtäväänsä asetettavan puolesta.
Tulevaisuutta tähyillen onkin nyt kokoonnuttu kirkkoon rukoilemaan uuden lähetysjohtajan puolesta. Tulevaisuus ei ole meille koskaan avoin eikä kirkas, vaan hyvinkin suunniteltuna se sisältää aina odottamattomia tekijöitä. Sellaisia voivat olla muutokset omassa keskuudessa, mutta sellaisia voivat olla myös muutokset toimintaympäristössä. Se, millainen on Kansanlähetyksen tulevaisuus, riippuu paitsi liikkeestä ja sen johdosta, myös siitä, millainen on kehitys kirkossa ylipäätään. Se riippuu siitä, millainen on yhtäältä lähetyksen tulevaisuus ja millainen on toisaalta herätysliikkeiden tulevaisuus kirkossamme. Nämä eivät ole sama asia, vaikka ne myös toisiinsa kietoutuvat.
Viime vuoden aikana olemme havainneet polarisoitumista siinä, miten seurakunnat tukevat lähetysjärjestöjä. Niitä on asetettu taloudellisen tuen suhteen kilpailutilanteeseen aivan uudella tavalla. Tuen epääminen joiltain järjestöiltä on herättänyt ainakin kahdenlaisia kysymyksiä. Ensinnäkin, mikä on herätysliikkeisiin kytkeytyvien lähetysjärjestöjen tulevaisuus – ovatko niiden mahdollisuudet yhteistyöhön seurakuntien kanssa kaventumassa? Toiseksi, merkitseekö uusien kriteerien käyttöön ottaminen uutta painotusta lähetystyön sisällöstä – edellytetäänkö järjestöiltä uutta tulkintaa siitä, mistä evankeliumissa ja sen julistamisessa ylipäätään on kysymys?
Ensimmäinen kysymysryhmä liittyy pitkälti siihen, mikä on koko kirkon lähetyksen tulevaisuus. Kuten tunnettua, lähetysjärjestöjen suhdetta kirkkoon sekä toinen toisiinsa on pyritty lähentämään, mutta työ on ollut varsin vaikeaa. Meillä ei ole vielä valmista yhteistä lähetysstrategiaa, vaikka sen periaatteellisesta, teologisesta osasta on jo saavutettu yksimielisyys. Opilliset kysymykset tai erilaiset painotukset eivät niin ollen muodosta estettä keskinäiselle lähentymiselle. Avoimet kysymykset liittyvät pikemminkin organisaatioon. Suunta on kuitenkin ollut selvä: koska lähetys nousee elimellisesti evankeliumista, se on myös osa kristillisen kirkon identiteettiä.
Lähetys on kirkon elämän muoto, se on sen ulospäin hengitystä. Kristillinen seurakunta tulee koolle Jumalan sanan ja sakramenttien ääreen kuulemaan Jumalan ääntä, ylistämään ja rukoilemaan häntä sekä kohtaamaan Herraa Kristusta pyhässä ehtoollisessa. Siitä se lähtee ulos todistamaan Herrastaan sanoin ja teoin. Se jakaa maailmalle niitä lahjoja, joita se Herralta saa. Siksi kaiken ytimessä on seurakunnan yhteinen ehtoollismessu. Siinä Kristus antaa itsensä oman ruumiinsa ja verensä sakramentissa, tekee sen nauttivista oman, elävän ruumiinsa, jonka jäsenillä jokaisella tehtävä. Tällä Kristuksen ruumiilla on yhteinen elämä yhden Pään alaisuudessa. Kristus lähettää omansa jakamaan hänen lahjansa kaikkien ihmisten kanssa, tekemään heidätkin osallisiksi siitä elämästä, joka Hänessä on.
Lähetysstrategia tähtää siihen, että järjestöt ovat tiiviimmin nimenomaan kirkon järjestöjä; että kirkko yhä selvemmin olisi itse toimija. Yhtä vähän kuin diakonia saattoi seurakunnissa sata vuotta sitten jäädä vain asialle syttyneiden vapaaehtoisten harrastukseksi, saattaa lähetys kuulua vain sille heränneiden vastuulle. Jos kirkko on kirkko, se pelkän hengellisen olemuksensa vuoksi pyrkii toteuttamaan Kristuksen missiota. Tulevaisuus näyttää, millä tavoin kirkkomme lähetysjärjestöjen keskinäinen yhteys tiivistyy samalla, kun ne yhä vahvemmin ovat kirkon oma lähetys, jota seurakunnat toteuttavat.
Jos tämä kysymysryhmä liittyy siihen, miten lähetys organisoidaan kirkossa, toinen kysymysryhmä on teologisempi. Se liittyy siihen, mistä kristinuskossa ylipäätään on kysymys ja mitä evankeliumin vieminen yhä uusille ihmisille merkitsee. Se haastaa meitä näkemään, miten evankeliumi muokkaa ja uudistaa yhteiskuntia. Uutta testamenttia lukiessa näemme, että evankeliumi Kristuksesta voittaa synnin ja lahjoittaa pyhyyden. Se vapauttaa vangittuja kahleista, tuo sokeita valoon ja antaa toivon toivottomille. Se murtaa vääryyden vallan, suistaa tyrannit istuimiltaan, alentaa ylhäiset ja ylentää alhaiset. Se tekee kaiken uudeksi, kääntää inhimilliset arvoarvostelmat toisin päin, tuottaa oikeuden sorretuille ja laupeuden hylätyille sekä armon tuomituille.
Evankeliumi palauttaa arvon niille, joilta se on riistetty, ja nostaa jaloilleen ne, jotka on poljettu maahan. Se saa ihmisen kokemaan olevansa ainutlaatuinen ja Jumalan rakastama. Siksi evankeliumi väistämättä muuttaa yhteiskuntaa. Evankeliumia julistavan kirkon tarkoitus on näin tulla merkiksi Jumalan valtakunnan lähestymisestä sekä olla itse tuon valtakunnan tulemisen välikappale.
Tänään luetussa evankeliumissa Johannes Kastaja julistaa voimakkain sanoin jäljessään tulevasta Messiaasta. Hän kuvailee tuomiota, jonka tämä tulee toimeenpanemaan, ja uhkaa puimatantereen puhdistamisella. Jyvät kootaan aittaan, mutta ruumenet poltetaan tulessa. Koittaa apokalyptinen lopun aika. Mielenkiintoisella tavalla tästä julistuksesta lausutaan: Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia (Luuk. 3:18). Ei ole helppo sanoa, olivatko nämä voimakkaat tuomion sanat heille julistettua ”evankeliumia” vai sitä retoriikkaa, millä Johannes ”vetosi ihmisiin”. Vanhempi käännös sanoikin Johanneksesta, että antaen myös monia muita kehoituksia hän julisti kansalle evankeliumia.Ihmisiin vetoaminen tai heidän kehottamisensa on osa kirkon julistusta. Jos tehdään tarkka luterilainen erottelu lain ja evankeliumin välillä, täytyy vetoaminen ja kehottaminen pitää erillään Jumalan lupauksista ja vapaasta armosta. Nehän ovat pikemminkin lakia kuin evankeliumia. Mutta yhtä kaikki molemmat kuuluvat siihen julistukseen, jolla Jumala sanansaattajiensa välityksellä ihmisiä puhuttelee. Evankeliumia Kristuksesta ei voi irrottaa Jumalan Luojana antamasta laista, oikeudenmukaisuuden ja pyhyyden vaatimuksesta. Ne ovat aina sen taustana.
Tämä ilmenee myös siitä, mitä päivämme evankeliumista ei tänään luettu: heti näiden sanojen jälkeen kerrotaan, että Johannes moitti Herodesta hänen pahoista teoistaan ja joutui sen vuoksi vankilaan. Nämä jakeet on leikattu välistä ja jätetty lukematta, koska loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina keskitytään kertomukseen Kristuksen kasteesta. Siihen Johannes myös omassa julistuksessaan tähtää. Hän osoittaa Jeesukseen, jonka Jumala on lähettänyt. Mutta tuoko tuo Messias sen tuomion, jota Johannes häneltä odottaa? Toiko hän sitä edes Herodekselle?
Jeesuksen tulo kasteelle Johanneksen luo on sisällöltään evankeliumia. Se on Jumalan lahja ihmisille. Mutta se merkitsee myös tuomiota – vaan ei ihmisille, vaan Jeesukselle. Jeesus, joka on synnitön Poika, ei tarvitse puhdistusta. Mutta hänen kasteensa viittaa jo hänen omaan kuolemaansa. Siitä alkaa hänen tiensä ristille. Ottaessaan kasteen hän alkaa täyttää sitä tehtävää, jonka Isä oli hänelle antanut. Matteuksen evankeliumissa Jeesus saakin Johanneksen suostumaan kastamiseen sanoen, että näin he täyttävät ”Jumalan vanhurskaan tahdon” (Matt. 3:15) Johanneksen evankeliumissa Johannes Kastaja puolestaan osoittaa Jeesuksen olevan uhrikaritsa, joka ottaa pois maailman synnin, nimenomaan kastettuaan Jeesuksen (Joh. 1:29).
Jeesuksen kaste on kaste hänen kuolemaansa; se aloittaa jo hänen matkansa hautaamiseen, mutta myös ylösnousemiseen. Kun Jeesus synnittömänä ottaa kasteen vedessä, hän tekee vedestä meille synnistä puhdistavan kylvyn. Omalla kasteellaan hän asettaa meille kasteen, joka vie meidät hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta ikuiseen elämään. Meidän kasteemme on liittymistä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siksi kaste hänen nimeensä merkitsee meille syntien anteeksiantamusta ja Pyhän Hengen lahjan saamista (Apt. 2:38), uudesti syntymisen pesua (Tit. 3:5) ja Kristuksen päälle pukemista (Gal. 3:27).
Jeesuksen kastekertomuksessa on koko Pyhä Kolminaisuus: Poika tekee kuuliaisena, mitä Isä on hänet lähettänyt tekemään, Isä tunnustaa Pojan ja Pyhä Henki asettuu hänen päällensä. Taivaasta kuuluu ääni, jossa Isä ilmoittaa: Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.Evankeliumin ydin on Kristuksen persoonassa ja hänen työssään. Hänessä ilmenee Jumalan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan. Siihen kiteytyy myös kristinuskon sisältö. Mutta Kristus ja hänen työnsä kuuluvat Kolmiyhteisen Jumalan työn kokonaisuuteen. Isä ja Poika ja Pyhä Henki toimivat yhdessä. Mitä isä tekee, siihen Poika ja Pyhä Henki osallistuvat. Se, mitä Poika tekee, vahvistaa sen, mitä Isä on tehnyt luodessaan maailman ja lähettäessään Poikansa sen lunastukseksi. Pyhä Henki puolestaan saattaa meidät tuntemaan Isän nimenomaan Pojan välityksellä. Kun evankeliumia julistetaan, silloin koko Kolminaisuus tekee työtään: ihminen saatetaan Pyhässä Hengessä Pojan kautta Isän luokse.
Siksi evankeliumin julistaminen on paljon enemmän kuin vain Jeesuksen mielenlaadusta tai hänen rakkaudestaan puhumista. Se on sanoin ja teoin sen toteuttamista, mitä Jumala tekee Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Se on osallistumista Kolmiyhteisen Jumalan omaan työhön.
Teologisessa ja kirkollisessa keskustelussa kuulee välillä näkökantoja, joissa Kolminaisuuden teot irtoavat toisistaan. Pojan rakastava lunastustyö selitetään ikään kuin irrallaan Isän luovasta työstä ja Hengen pyhittävä toiminta ikään kuin omalakisena ja itsenäisenä uuteen johdattamisena ohi Pojan, molemmat ottamatta huomioon, että Poika ja Henki toimivat Kolminaisuuden persoonina. Pojan ristinuhri ilmoittaa luomistyötä tekevän Isän ikuista tahtoa, ja Hengen siunaus lahjoittaa sen, mitä Isä luomisessa ja lunastuksessa on tarkoittanut ihmisen osaksi.
Lähetysteologiassa niin kuin kaikessa muussakin teologiassa on perustana kolminaisuusoppi. Sen rinnalla on toinen kristinuskon peruskappale eli oppi Kristuksen kahdesta luonnosta, inhimillisestä ja jumalallisesta samassa persoonassa. On mahdollista, että nimenomaan nämä kristinopin pääkappaleet joutuvat tulevaisuudessa suuremman paineen kohteeksi, mikäli korostetaan vain evankeliumin uudeksi luovaa voimaa irrallaan luomisesta, tai mikäli Pojan erityisasema Isän ilmoittajana pyritään tulkitsemaan toisin maailman uskontojen moninaisuuden valossa.
”Kansa oli odotuksen vallassa.” Maailman kansat odottavat evankeliumia. Kansanlähetys voi edelleen pitää kiinni työnäystään evankelioida kansa evankelioimaan kansoja. Yhdessä seurakuntien kanssa se voi julistaa evankeliumia, tehdä tunnetuksi Kristusta niin tässä maassa kuin sen ulkopuolella. Se voi pysyä uskollisena työnäylleen, mutta samaan aikaan olla avoimena Pyhän Hengen johdatukselle. Onhan sen omassa historiassakin kehitystä ja muutosta.
Mitä kaikkea evankeliumi voikaan saada aikaan, kun se valloittaa ihmisiä sisältä käsin! Kun Kristus johdattaa omiaan, hän siunaa kirkkoaan Pyhällä Hengellä ja lähettää sen maailmaan. Evankeliumi uudistaa ihmiskunnan, koska Jumala itse on tullut ihmiseksi. Hän on ottanut kuolevaisen ihmisyyden omaan jumalallisuuteensa. Hän antaa nälkäiselle, kärsivälle ja synnin runtelemalle ihmisyydelle uuden toivon. Hän kutsuu kirkkonsa työyhteyteen Pyhän Kolminaisuuden kanssa.
Siksi myös uusi lähetysjohtaja voi käydä tehtäväänsä rohkein ja luottavaisin mielin. Sinulla, Mika, on useita esirukoilijoita. He ovat antaneet sinulle kutsun, ja heidän tukemanaan sinä voit käydä työhön Kristuksen evankeliumin palveluksessa. Siihen käymme nyt rukoilemaan sinulle siunausta. Sinun ei tarvitse olla edeltäjiäsi väkevämpi, kun saat luottaa häneen josta Johannes sanoo: Hän on minua väkevämpi. Hän kastaa Pyhällä Hengellä.
